Tuulin tarina, alkoholistin sisko

Meillä on pikkuveljeni kanssa ikäeroa vain 1v7kk ja pienestä pitäen olemme olleet läheisiä.

Lukion jälkeen muutimme kumpikin eri suuntiin, mutta näimme usein vanhempiamme tavatessamme ja muutaman kerran vierailin myös veljeni luona Porissa. Kävimme silloin yhdessä ulkona, niin kuin nuorilla aikuisilla on tapana. Alkuun en huomannut veljeni juomisessa mitään erikoista, koska hän ei koskaan ollut ilkeä tai aggressiivinen. Ensimmäisen kerran muistan olleeni huolissani, kun eräänä sunnuntaina lähdin Porista junalla kotiin ja veljeni oli edelleen humalassa ja joi lisää vaikka seuraavana päivänä hänellä oli töitä.

Hänelle alkoi tulla myös poissaoloja töistä, hänet pahoinpideltiin kadulla, hän joutui useasti sairaalaan tiputukseen ja kerran putkaan ajettuaan kännissä autoa. Tapahtumia oli useita, ja joka kerran soittelimme äitimme kanssa huolestuneina, kun emme saaneet veljeeni yhteyttä ja mietimme, että kuinka paha tilanne tällä kertaa on ja onkohan veli kuollut. Isämme oli ottanut etäisyyttä tapahtumiin, ja vanhempamme olivat muutenkin eronneet jo useita vuosia aiemmin. Pelkäsin tätä lähes päivittäin, kunnes lopulta olin niin väsynyt ja vihainen, että toivoin veljeni kuolevan päästäkseni näistä tunteista eroon. Veljeni oli ohjattu useasti katkolle ja 1kk kestävään päihdekuntoutukseen Porissa, joiden kuvittelin auttavan ja toivoni heräsi. Olin menossa maistraatissa naimisiin ja paikalle oli kutsuttu vain perhe ja muutama läheisin ystävä. Veljeni kuitenkin kuvitteli päihdekuntoutuksen jälkeen, että hän voisi alkaa juoda normaalisti ja raportoi muutamista kerroista, kuinka hyvin ne menivät. Pian kuitenkin homma lähti taas lapasesta ja kielsin veljeäni osallistumasta niihin humalassa – hän ei koskaan saapunut paikalle ja sydämeni oli murtunut. Lisäksi tästä ei mennyt muutamaa kuukautta kauempaa, kun veljeni joutui teho-osastolle otettuaan tietoisesti liikaa lääkkeitä ja alkoholia ja poliisit joutuivat murtautumaan asuntoon, josta hänet löydettiin verisenä lattialta. Itse jouduin keskeyttämään häävalmistelut erillisiä isompia juhlia varten tämän takia ja olin todella ärsyyntynyt, koska meille oli kutsuttu muita ihmisiä auttamaan ja olin jo useasti muuttanut omia suunnitelmia veljeni sekoilujen takia. Menin siis Poriin katsomaan veljeäni, joka ihmeen kaupalla selvisi ja viikkoa myöhemmin suoritimme askartelut yhden ystävän kanssa sormet vääränä loppuun, jotta saisimme kutsut lähtemään ajoissa.

4kk myöhemmin vietimme joulua mummolassa yhdessä äitimme kanssa ja veljelläni oli koko ajan kiire pois. Muutamaa päivää myöhemmin äitimme joutui lähtemään uudestaan Poriin, jossa veljeni oli todella huonossa kunnossa ja äitini vei veljeni minnesota -malliseen hoitolaitokseen. 29.12.2009 alkoi veljeni raitistuminen, isämme, äitimme ja minä menimme kaikki paikalle läheisille tarkoitettuun viikonloppuun, josta saimme ymmärryksen sille mitä alkoholismi on ja miten se myös vaikuttaa läheisten elämään. Aluksi en uskaltanut uskoa, että tämäkään hoito auttaisi veljeäni, koska niin monet muut toimenpiteet eivät olleet auttaneet. Luottamus alkoi kuitenkin palautua hiljalleen sitä mukaa kun asioista ja tunteista puhuttiin rehellisesti ja avoimesti, asia jota koskaan ennen ei meidän perheessä oltu siinä mittakaavassa tehty. Olin iloinen veljeni puolesta, hän vaikutti enemmän omalta vanhalta itseltään. Hänen huumorintajunsa palasi ja hänen sanaansa pystyi luottamaan. Monen vuoden jälkeen veljeni oli jälleen läsnä myös henkisesti ja tuntui äärimmäisen hienolta saada pikkuveli takaisin.

Samaan aikaan oma paha oloni ja ahdistus vain lisääntyi, enkä ymmärtänyt mistä se johtui. Minulla diagnosoitiin masennus siitäkin huolimatta, että en kokenut itseäni masentuneeksi ja määrättiin mielialalääkitys. Lääkitys, varmaankin taittoi pahimman terän pois niin negatiivisista kuin positiivisistakin tunteista, mutta elämääni se ei korjannut. Vuoden verran ehdin käydä psykoterapiassa ja näin jälkikäteen ajatellen en muista mistä siellä puhuttiin, mutta hetkellisesti tuli aina parempi olo. Tämän ajan veljeni oli myös kertonut ja suositellut minulle minnesota -mallista läheisille tarkoitettua hoitoa, mutta en uskaltanut siihen tarttua, koska se kesti 10 päivää ja maksoi melko paljon. Paha oloni oli kuitenkin tullut siihen pisteeseen, että olin valmis kokeilemaan IHAN MITÄ TAHANSA, voidakseni paremmin.

Hoidossa silmät avautuivat omalle käytökselleni ja siihen miten se vaikuttaa tunteisiin. Ihan kuin sumu olisi hälvennyt edestä! Jouduin kertomaan raadollisen rehellisesti koko elämäntarinan kaikkine tunteineen ja se on vaikeinta ja parasta, mitä olen koskaan tehnyt. Sillä hetkellä häpeä ja ahdistus poistuivat ja annoin itselleni anteeksi. Ensimmäistä kertaa olo tuntui täysin vapaalta ja uskalsin aidosti olla juuri sellainen kuin olen ilman mitään suorittamisen ja täydellisyyteen pyrkimisen naamareita. Tänä päivänä mun elämään kuuluu sellaisia asioita ja ihmisiä, jotka tuovat iloa ja energiaa ja teen sellaisia asioita, joista itse nautin. Osaan asettaa ja kertoa rajani siten, että voin hyvin ja uskallan nauttia elämästä tänään.