Tarinoita riippuvuudesta
Elämää alkoholistin puolisona, Johannan tarina
Mieheni on alkoholisti. En tajunnut sitä heti tavatessamme, ei hän itsekään sitä tuolloin 14 vuotta sitten vielä tiennyt. Seurustelemme alkuvaiheessa kävimme usein pubivisoissa arkisin ja viikonloppuisin nautimme viiniä ruoan kanssa. Jossain vaiheessa havahduin, että alkoholia kului viikonloppuisin paljon sekä perjantaisin että lauantaisin ja ehdotin miehelleni että vähennämme alkoholin käyttöä, minä vähensin, mieheni ei. Mieheni perusteli oluen tarpeensa perjantaisin nollatakseen raskaan työviikon, ehdotin jotain muuta nollauskeinoa, mutta sellaista ei kuulemma ollut. Vuonna 2008 aloin odottaa ensimmäistä yhteistä lastamme, alkoholinkäyttöni loppui odotusajaksi kokonaan, lapsen synnyttyä en myöskään juurikaan käyttänyt alkoholia. Mieheni alkoholinkäyttö alkoi vaivata minua. Aloin löytää tyhjiä kaljatölkkejä erikoisista paikoista; maustekaapista, viinimarjapensaasta, kukkapuskasta, peräkärrystä, halkolaatikosta, nojatuolin alta. Selitykset olivat erikoisia: tölkki piti saada piiloon kouluikäisiltä lapsilta, juoma loppui marjapensaan kohdalla etc. Aina ottaessani esiin heräävän huoleni mieheni alkoholinkäytöstä, hän suuttui. Mieheni alkoholinkäyttö oli maltillista, ei hän koskaan esiintynyt humalassa, sammunut sohvalle tai joutunut krapulan takia olemaan poissa töistä, siltikään se ei ollut normaalia. Siihen liittyi salailua, valehtelua, yksin juomista, piilottelua. Tipaton tammikuu ei ollut miehelleni mahdollista.
Mieheni jäädessä yksin pienen lapsemme kanssa, pyysin, ettei hän nauttisi silloin alkoholia. Kerta toisensa jälkeen mieheni jäi kiinni siitä, että oli juonut poissa ollessani ja ollessaan vastuussa lapsestamme ja myöhemmin kahdesta lapsestamme. Aloin vahtia miestäni. Kyttäsin kellosta kauppareissujen pituutta, etsin miestäni lähipubista, haistelin hengitystä, tuijotin kiiltävätkö silmät, pengoin taskuja löytääkseni kuitteja baarikäynneistä, pengoin toistuvasti piiloja, joista tölkkejä olin löytänyt, sählykassi, jääkiekkokassi, golfbägi, haistelin lattialla olevia tahroja, sohvia, tyynyjä, auton istuimia ja jalkatiloja, jos mielestäni haistoin oluen jossakin. Usein olinkin haistanut oikein ja löysin tahmaisen tahran, joka osottautui oluttahraksi. Näin jatkui vuosikausia. Kadotin hiljalleen itseni, en enää tiennyt kuka olen, aloin epäillä omaa mielenterveyttäni, koin olevani skitsofreeninen hullu, joka vainoaa miestään. Kysyessäni, onko mieheni juonut oli vastaus aina kielteinen, silti mieltäni kalvoi epäilys. Mieheni jäi toistuvasti kiinni juomisestaan, siideripullot jääkaapissa olivat hävinneet tai korvaantuneet toisilla, siivouspäivänä mieheni löytyi autotallista juomasta olutta tai talonkulmalta kittaamassa kaljaa.
Aloin kontrolloida kaikkea mitä pystyin, koin, että minun on yksin kannettava vastuu koko perheestämme, lapsistamme, laskuistamme, kodistamme. Mieheni toki osallistui lastenhoitoon ja kodinhoitoon, mutta kyttäsin hänen tekemisiään, korjasin, jos mielestäni jokin asia oli hoidettu erilailla kuin itse sen hoitaisin. Aloin uupua työtaakkani alle. Kotona ahdisti, töissä ahdisti, kaikkialla ahdisti. Elin elämääni suorittaen ja päivästä toiseen suoriutuen. Puhuin ahdistuksestani usein miehelleni ja huolestani hänen alkoholinkäyttönsä suhteen, puhe ei johtanut mihinkään.
Ensimmäinen käännekohta elämässäni oli lokakuussa 2015, jolloin mieheni oli viikonloppuna juovuksissa lasten ja sukulaisteni nähden. Kävi ilmi, että hän oli tissutellut kossua eteisen vaatevarastossa, sain mieheni ymmärtämään, että hänen käytöksensä ei ollut normaalia ja sain hänet menemään AA:han. Neljä kuukautta sujui hyvin, mieheni oli raitis ja luottamus välillämme alkoi pikkuhiljaa rakentua uudelleen. 4/2016 mieheni jatkoi juomista. Elämääni alkoi jälleen pyörittää jatkuva epäily, kyttäys, pelko ja ahdistus. Loppu tähän kaikkeen tuli 10/2016, jolloin heitin mieheni ulos yhteisestä kodistamme. Yksin lasten kanssa ollessani tajusin, etten voi palata mieheni kanssa yhteen ellei hän raitistu. Vasta mieheni lähdettyä ymmärsin, mitä mieheni juominen oli tehnyt minulle, olin kadottanut itseni. En ollut enää se sama iloinen, elämänmyönteinen, nauravainen ja energinen nainen, johon mieheni aikanaan rakastui. Olin väsynyt, ahdistunut, pelokas, vainoharhainen ja epäilevä, en enää tiennyt kuka olen. Joulukuussa 2016 mieheni päätti hakea itselleen apua. Hän oli jo hakeutunut lokakuussa 2016 A-klinikkasäätiölle, mutta juominen ei loppunut vielä sinne menon myötä. Mieheni sai kotipaikkakunnaltamme maksusitoumuksen ja lähti Minnesota-malliseen hoitoon. Olin itse läheiskohtaamisviikonlopussa läsnä ja vasta siellä tajusin, että myös minä olin sairastunut mieheni rinnalla.
Mieheni on nyt ollut reilun vuoden raittiina, luottamus välillemme palaa hiljalleen. Olen kuluneen vuoden aikana huomannut tarvitsevani itse apua toipuakseni kaikesta kokemastani ja uskaltaakseni jälleen luottaa itseeni ja läheisiini. Olen siksi aloittanut nyt itse läheishoidon, jonka tarkoituksena on oppia ymmärtämään omaa käyttäytymistään, tunnistamaan omia tunteitaan ja pelkojaan ja oppia pikkuhiljaa ulos toimintamalleista, jotka eivät ole minulle ja läheisilleni hyväksi. Toivon, että hoidon myötä en enää kavahda jokaista autotallin oven kolahdusta ja että kokistölkin avaamisesta tuleva napsahdus ei tunnu kouraisuna sydämessäni. Yritän oppia luopumaan kontrolloinnista, oppia luottamaan siihen, että elämä kantaa ja minä ja läheiseni pärjäämme, vaikka en koko ajan kyttää kaiken olevan hoidettu ja huolehdi koko ajan toisten asioista. Yritän myös päästä irti suorittamisesta, ymmärtää että kontrollointi ja suorittaminen ovat seurausta päihderiippuvaisen kanssa elämisestä, jolloin kuvittelin asioiden olevan hyvin, jos ne ovat minun kontrolloitavissani. Ainoa todella huonosti oleva asia oli mieheni alkoholinkäyttö, johon en kuvitelmistani ja yrityksistäni huolimatta pystynyt vaikuttamaan millään tavalla. Tavoitteeni on oppia elämään hetkessä, nauttimaan elämästä, olemaan aidosti läsnä, ei ainoastaan paikalla perheeni elämässä, olemaan itselleni armollisempi, antamaan itselleni oikeuden levätä ja jakaa vastuu asioiden huolehtimisesta muiden kanssa ja oppia ymmärtämään, että jokainen on vastuussa itsestään. Toivon löytäväni taas sen ihmisen, joka olin 14 vuotta sitten mieheni tavatessani.
