Rahapeliriippuvuus – yhteiskunnan vaiettu kipukohta

Kysyn suoraan: Kuinka monta ihmistä pitää menettää itsemurhalle, jotta yhteiskunta ottaa rahapeliriippuvuuden vakavasti? Rahapelit ovat Suomessa kaikkialla: kaupoissa, kioskeilla, verkossa, televisiossa ja radiossa. Näitä pelejä markkinoidaan viattomana ajanvietteenä, vaikka niiden taustalla on valtavasti inhimillistä kärsimystä. Uusi rahapelilaki ei mielestäni puutu tähän ongelmaan. Veikkaan, että lopputulos tulee olemaan surkea: keskustelu pyörii monopolissa, markkinoissa ja valtion verotuloissa. Puhutaan ainoastaan rahasta, mutta unohdetaan ihmiset, jotka pelaavat salassa, häpeänsä kätkien ja jotka ovat vaarassa menettää kaiken. Tämä ei ole poliittinen kysymys. Ajattelen, että se on tuhansien suomalaisten elämän ja kuoleman kysymys. Silti nyt suunniteltu uudistus ei tunnista ongelmapelaajaa.

Lapsuudesta riippuvuuteen

Olen itse kasvanut alkoholistiperheessä, jossa rahapelaaminen oli mukana sukutapaamisissa korttipelien muodossa. Aihe kiehtoi minua paljon, mutten voinut osallistua, koska ei ollut omaa rahaa. Alakouluikäisenä vietin isän kanssa aikaa bingossa, mutta tärkeää oli, ettei äidille saanut kertoa. Jännitys oli käsinkosketeltavaa. Jo ihan pienenä opin, että tunteet piti padota, ei saanut itkeä, eikä tehdä mitään väärää. Opin myös valehtelemaan, jottei kukaan huomaisi virheitäni. Minulla ei ollut taitoja kohdata kipua, häpeää tai yksinäisyyttä. Olen lama-ajan lapsi ja raha oli aina tiukassa. Alkoholiin oli varaa, muut tarpeet jäivät vähemmälle. Opin varastamaan kaupasta karkkia jo hyvin nuorena. Teiniaikoina kesätyörahat hupenivat kolikkoautomaatteihin ja alkoholiin. Jo 13-vuotiaana alkoholi, ja myöhemmin aikuisena rahapelit netissä, toivat minulle turvaa. Niistä muodostui minulle tapa paeta todellisuutta, joka tuntui liian raskaalta. Ajattelin, ettei kukaan ymmärrä minua. Rahan arvo oli minulle vieras käsite eikä sen loppuminen ollut minulle mikään este. Sitä sai varastamalla tai huijaamalla aina lisää.

Riippuvuuteni ei puhjennut hetkessä, vaan se vei vuosia –viihdepelaamisesta tappioihin, tappioiden paikkaamiseen ja lopulta hengenvaaralliseen riippuvuuteen, jossa millään ei ollut enää mitään väliä. Yhä enemmän ja enemmän pelaaminen hallitsi arkeani ja lopulta se vei täysin mukanaan. Elin kuplassa, johon ei mahtunut muuta kuin pelaamisen suunnittelu ja se, miten pidän kuplan ulkopuolella kulissit pystyssä. Tämän tein luonnollisesti valehtelemalla kaiken parhain päin. Velat kasvoivat ja lopulta elämä romahti isän kuoleman myötä. Päädyin suunnittelemaan itsemurhaa, jota lopulta yritinkin. Vasta siitä seurannut psykiatrinen osastohoitojakso ja sitä seurannut minnesota-hoito Maivitassa pelastivat minut. Minä sain mahdollisuuden uuteen alkuun vartaistuen ja osaavien ammattilaisten avulla, moni muu ei koskaan saa.

Tietoisuuden lisääminen ja ammattilaisten vastuu – yksi kysymys voisi muuttaa kaiken

THL:n tilastojen mukaan (2023) joka kolmannen rahapelidiagnoosin saaneen elämä päättyy itsemurhaan, keski-ikä 32 vuotta. Yksikin itsemurha on liikaa. Sosiaalialan ammattilaisena ja toipuvana pelaajana näen asian kirkkaasti. Me emme tunnista riittävästi riippuvuuksia. Asiakkaamme kertovat veloista, masennuksesta tai rikkinäisistä ihmissuhteista, mutta liian harvoin kysymme suoraan: ”pelaatko sinä?” Henkilö saattaa kieltää kokonaan, tai vastata, että ”joo, välillä, mutta se ei ole ongelma”. Tämä vastaus kertoo minulle kaiken oleellisen. Pelaaminen on tuolloin jo usein karannut käsistä. Pelaaja vähättelee pelaamistaan ja valehtelee itsensä tilanteesta ulos, aivan kuten alkoholisti käyttäytyy juomisesta kysyttäessä. Kuinka suuri ongelma siinä kohtaa on, siihen en ota kantaa, mutta olen huolissani siitä, että ongelmaa ei ylipäänsä tunnisteta ajoissa, vaikka siihen saattaisi riittää tuo yksi suora ja rehellinen kysymys: ”pelaatko sinä?”

Jokaisella ammattilaisella on mahdollisuus ohjata ihminen hoitoon, antaa toivoa ja olla se, joka katkaisee salailun kierteen. Tarvitsemme lisää koulutusta, rohkeutta ottaa asia puheeksi ja konkreettisia hoitopolkuja. Tarvitsemme tiedon ja taidon ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, ja siitä, kuinka tästä tilanteesta voi selvitä. Koen omalta osaltani, että tästä täytyy puhua rehellisesti, kaunistelematta ja suureen ääneen, jotta tietoisuus tavoittaisi myös ne ihmiset, jotka riippuvuuden syövereissä kierivät ja ehkä lopulta menettävät kaiken.

Häpeä tappaa – mutta siitä voi sittenkin selvitä

Pelaaja kantaa sisällään valtavaa häpeää. Häpeä konkretisoituu valtavaksi aivan toisella tavalla kuin päihderiippuvaisten, koska peluri tekee kaiken tuhon ”selvinpäin”. Siksi sitä on myös vaikea ulkopuolisen tunnistaa ja käsittää. Häpeä on riippuvuuden bensaa. Se pitää pelaajan vankilassa ja estää avun hakemisen. Yhteiskunnan vaikeneminen vahvistaa tätä häpeää.

Muistutan, että rahapeliriippuvuus on ihan oikea sairaus, yhtä lailla kuin diabetes. Siitä ei parane koskaan, mutta siihen on olemassa toimivaa hoitoa ja siitä voi toipua, kunhan riippuvainen ottaa hoidon vastaan. Muistutan myös, ettei riippuvuus ole vaan yksilön sairaus, vaan pahimmillaan se sairastuttaa myös ympärillä olevat läheiset. Ja koska raha on se, joka maailmaa pyörittää, haluankin kysyä päättäjiltä, onko meillä siihen varaa?

Toipuminen on mahdollista. Minä olen siitä elävä esimerkki. Minulla on ymmärrys menneestä ja riippuvuuden seurauksista, mutta vain sillä, mitä olen tänään, on merkitystä. Minulla on unelmia, haaveita ja ihan oikeita ilon hetkiä. Osaan tuntea ja uskallan turvallisesti näyttää heikommankin puoleni. Olen äiti, vaimo, tytär, sisko ja ystävä. Olen työntekijä, joka näkee, kuulee, on läsnä ja uskaltaa kysyä – miten sinä oikeasti voit? Ajattelen, että rahapeliongelmat eivät ole yksilön heikkous, vaan rakenteellinen epäonnistuminen. Nyt olisi aika kohdata ne avoimesti, ilman häpeää. Ei enää vaikenemista, ei enää yksinäisiä itsemurhia. Jokainen elämä on arvokas.

 Iina Huhtimo
 Toipuva rahapelaaja, sosionomiopiskelija, peliriippuvuusohjaaja