Syyllisyys, häpeä ja pelko: riippuvuuden kolme hiljaista seuralaista
Kokemuksia
Olen käynyt läpi sekä päihde- että läheisriippuvuushoidon, ja tässä kolumnissa avaan oman toipumismatkani vaikeimpia vaiheita: hoitoon astumista ja sitä kuukausien masennusta, joka seurasi hoidon kuplan puhkeamista arjessa. Kerron rehellisesti siitä, miten hoidon tiukka rakenne auttoi minua murtamaan ankaran itsetuomitsemisen kaavan ja miten siitä saadut työkalut kantoivat yli synkkien kuukausien.
Kun häpeä astui hoitoon kanssani
Kun astuin ensimmäistä kertaa sisään hoitolaitoksen ovesta, mukanani ei ollut vain laukku. Mukanani oli vuosia kannateltu, musertava taakka. Olin ihminen, jonka jokaisen solun täytti kolme asiaa: repivä syyllisyys tehdyistä asioista, lamauttava häpeä siitä kuka olin ja kuristava pelko tulevaisuudesta. Julkisivuni oli ehkä pystyssä, mutta sisäisesti olin täysin murtunut.
Minnesotahoidon arki oli intensiivistä ja sen rakenne oli tiukka. Päivät täyttyivät ryhmäterapiasta, tehtävien kirjoittamisesta ja rehellisistä kohtaamisista. Aluksi se kaikki tuntui pelottavalta, sillä hoidon struktuuri riisui minut kaikista niistä tutuista pakokeinoista, joilla olin tottunut tunteitani vaientamaan. Siellä ei voinut enää juosta karkuun peiliä, joka eteeni laitettiin.
Julkisivuni oli ehkä pystyssä, mutta sisäisesti olin täysin murtunut.
Ryhmässä istuessani tein yhden elämäni kipeimmistä ja tärkeimmistä havainnoista: tajusin olleeni ihminen, joka tuomitsi itsensä äärimmäisen ankarasti – ja teki samalla salaa muille niin. Koska oma sisimpäni oli täynnä häpeää ja viallisuuden tunnetta, heijastin sitä ulospäin. Tuomitsemalla muita yritin epätoivoisesti suojella omia haavojani ja pitää kontrollia yllä.
Hoidon rakenne ja vertaistuen voima kuitenkin murskasivat tämän kaavan. Kun kuulin muiden ryhmäläisten jakavan omia kipeimpiään salaisuuksiaan, en tuntenutkaan heitä kohtaan tuomitsemista, vaan myötätuntoa. Siinä samassa tajusin, jos pystyn antamaan anteeksi ja tuntemaan lempeyttä näitä muita kohtaan, ehkä minun on vihdoin aika alkaa suoda sitä samaa armoa myös itselleni. Tämän armollisuuden kanssa minulla on kuitenkin ollut pitkä tie, joka jatkuu tänäkin päivänä.
Kun hoidon kupla puhkesi
Mutta toipuminen ei ole suora viiva ylöspäin. Kun hoidon turvallinen kupla lopulta puhkesi ja palasin takaisin arkeen, vastassa oli uusi, raskas todellisuus. Ilman päihteitä ja vanhoja suojamekanismeja maailma tuntui liian paljaalta. Minulle se tarkoitti kuukausia kestänyttä masennusta ja ahdistuneisuutta.
Se oli aikaa, jolloin jokainen tavallinen arkipäivä vaati valtavasti voimia. Hoidossa olin oppinut tunnistamaan joitakin tunteitani, mutta arjessa jouduin opettelemaan niiden kanssa elämisen – silloinkin, kun päällimmäisenä oli vain tyhjyys ja harmaus. Tuon raskaan jakson läpi minua kantoi hoidosta saatu perusrakenne: se, että suostuin olemaan rehellinen pahan oloni kanssa, enkä enää paennut sitä.
Rohkeus elää ilman suojamuureja
Hoidossa minua ei korjattu valmiiksi, mutta siellä minulta riisuttiin ne suojamuurit, joiden alle olin tukehtua. Tänä päivänä syyllisyys ja häpeä eivät enää määritä minua. Opin hoidossa kohtaamaan tunteeni ja sen myötä löysin tilalle jotain, mitä minulla ei pitkään aikaan ollut: rohkeuden elää ja hengittää vapaasti.
Hoidossa minua ei korjattu valmiiksi, mutta siellä minulta riisuttiin ne suojamuurit, joiden alle olin tukehtua.
Jos sinä olet nyt siinä pisteessä, jossa pelko meinaa ottaa vallan, haluan sanoa sinulle: oven takana on apua ja sinä olet sen arvoinen.
Rakkaudella, Hissu