Pimeydestä valoon

Minä olen Hissu, toipuva addikti ja toipuva läheisriippuvainen.

Riippuvainen persoonani oli äärimmäisen kontrolloiva, mustasukkainen ja manipuloiva. Itsetuntoni oli olematon. Vallanhalu minussa vaihteli alistuvuuteen. Näin itseni uhrina ja koko maailma tuntui olevan minua vastaan. Jokaiseen neuvoon, saati rakentavaan kritiikkiin vastasin hyökkäyksellä. Ajatteluni oli hyvin mustavalkoista ja rajoittunutta. Tuomitsin jatkuvasti itseni ja muut. Voin pahoin koko ajan ja etsin ihmisistä ratkaisua. Hain hyväksyntää itseni ulkopuolelta.

Kasvuympäristöni oli turvaton ja kaoottinen. Perheessäni oli alkoholismia ja skitsofreniaa. Isäni ja äitini olivat herkkiä, luovia ja kielellisesti lahjakkaita. Sairauden kourissa kaikki luovuus perheessäni kuitenkin tukehtui.

Aloin kasvamaan kieroon ja elämään selviytymisestä, sekä suorittamisesta käsin. Elämästä tuli taistelukenttä. Isäni tehtyä itsemurhan, minusta tuli räjähdysherkkä raivohullu.

Käytin silmitöntä väkivaltaa ja hajotin kotini irtaimistoa. En yksinkertaisesti kestänyt isäni kuolemaa, se oli minulle liikaa, nuorelle tytölle. Menetin isänrakkauden ja aloin etsimään sitä miehistä, läpi elämän.

Päihdehistoriani on pitkä ja rankka. Olen aina käyttänyt kemiaa rajusti, laidasta laitaan. Sanoisin, että samppanjasta käsien desinfiointiaineeseen, ja kaikki siltä väliltä. Kovat huumeet tulivat mukaan suonensisäisesti kun olin kolmekymmentäkahdeksanvuotias ja tipuin useiden vuosien raittiudesta. Silloin mentiin syöksykierteellä kohti kuolemaa ja tuhosin kaiken ympäriltäni, etenkin poikani elämän. Sairaalareissuja oli paljon, yliannostuksia ja vaarallisia kramppeja.

Sairauteni kehityskaari ja sen eteneminen on selkeä. Nuorempana juhlin ja ryyppäsin rajusti Helsingin pintaliitopaikoissa ja ravasin Tallinnassa yksin, kuvitellen olevani maailmannainen jakkupuvussani ja korkosaappaissani. Olin suuruudenhullu ja janosin elämääni glamouria. Myöhemmässä vaiheessa, sairauden kroonistuessa, heijasin itseäni likaisessa asunnossa, yksin, alkoholipsykoosissa.

Loppuvaiheessa piikitin itseeni melkein mitä tahansa ainetta, jotta saisin ahdistukseni pois edes hetkeksi. Asuntoni oli täynnä maastopyöränraatoja ja täynnä erilaisia romu- ja vaatekasoja.

Olin menettänyt kaiken, jopa ihmisarvoni sekä itseni, että muiden silmissä.

Elämääni on mahtunut lukuisia psykiatrisia hoitoja, uskonnosta lähes sekoamista vuosien ajan, strippariuraa, rikkinäisenä äitinä olemista, oman pojan kanssa huumeiden rajua käyttöä, vankeustuomio törkeästä väkivaltarikoksesta ja lukemattomia miessuhteita, jotka perustuivat totaaliseen riippuvuuteen.

Olen tuhonnut ja rakentanut elämäni useita kertoja, noussut aina uudestaan - kuin fenix-lintu. Tuhkasta noussut.

Jostain syystä päätin jo nuorena isäni kuoleman jälkeen, etten tule luovuttamaan ikinä. Päätin myös, että tulen katkaisemaan sukuni hulluuden ja itsemurhat, jotka olivat ylisukupolvinen ratkaisumalli. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten vaikeata tämä päätös oli pitää, kun vastoinkäymisiä alkoi tulla elämääni rytinällä.

Tänään elän jo täyttä ja hyvää elämää. Tämän saavuttaminen on vaatinut kovan työn, joka jatkuu loppuelämäni. On pitänyt mennä syvälle omaan sisimpään ja kohdata se pimeys, joka minussa on asunut. On pitänyt pureutua ongelmia tuottaviin ajatus- sekä käytösmalleihin ja tehdä väsymätöntä muutostyötä.

Tunne-elämäni ja herkkyyteni on äärimmäistä. Sen kanssa on opittava elämään. Siksi käyn hoitamassa itseäni vertaisryhmissä ja keskustelen paljon erilaisten ihmisten kanssa.

Tänään ratkaisuni on 12. askeleen ohjelma. Polttoaineenani on kirjoittaminen, puhuminen, musiikki ja tanssi. Olen myös opetellut sitoutumaan ihmisiin uudella tavalla. Ilman ihmisiä en ole mitään. Ilman korkeampaa voimaani en ole mitään. Olen oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua. Ymmärrän syvästi, että minulla on tämä yksi elämä, eikä enää yhtään päivää hukattavaksi. Siksi otan jokaisen päivän arvokkaana lahjana.

Täydellisen ehjää minusta ei ehkä tule, mutta koen olevani kokonainen, itsenäinen nainen. Olen tehnyt virheitä paljon ja tulen niitä aina tekemään, mutta sitä kai kutsutaan elämäksi. Annan jo hiukan armoa itselleni ja hyväksyntää, jota ennen hain ulkopuoleltani.

Olen myös pikkuhiljaa oppinut näkemään itseni ja muut oikeassa valossa. Olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja uskallan sanoa, että itseänikin.

Olen saapunut pimeydestä valoon ja sydämeni palaa elämälle.

Rakkaudella,

Hissu